Minna-Liisa Laakso toimii Ristijärvellä fysioterapeuttina ja monena muuna

Minna-Liisa Laaksosta on toivottu juttua. Hän on kovasti kehuttu fysioterapeutti, laulun harrastaja ja monenlaisten perinteiden vaalija, niin että annetaanpa Minna-Liisan kertoa.

Olen syntyperäinen ristijärveläinen, käväissyt etelässä ja pohjoisessa, mutta takaisin tullut. Nykyään asun synnyinkodissani Männistössä Koskenkylällä.

Lapsuuden perheeseen kuuluivat isä ja äiti ja kolme vuotta vanhempi veli. Myös setä ja hänen vaimonsa, jota sanoimme tädiksi, asuivat samassa taloudessa. Meillä oli oikeastaan siis kaksi isää ja äitiä. Aina oli joku kotona, mikä teininä saattoi joskus ottaa päähänkin.

Kävin ala-asteen Koskenkylällä ja yläasteen kirkonkylällä. Taksi vei meitä Koskenkylän koululle joka aamu ja odottikin tien varressa, jos olimme myöhässä. Kyyti ei kai olisi meille virallisesti edes kuulunut, koska matkaa oli vain neljä kilometriä, mutta taksi otti ystävällisesti kaikki tien varresta tulevat koululaiset kyytiin - paitsi sen viimeisen, joka asui vain kilometrin päässä koululta.

Koskenkylän talot sijoittuvat Mustavaarantien varteen noin 10 kilometrin matkalle ja tieltä lähtevien sivuteiden varteen. Niinpä kavereiden luo oli aina jonkin verran matkaa, joka kuljettiin kesällä pyörällä ja talvella jalan, suksilla tai potkurilla. Talvisin hiihdimme monet kerrat  porukalla Saukon Majalle ja takaisin. Alkutalvesta jäiden tultua pelasimme jääpalloa joko järvellä tai useimmiten pienellä lammella. Ennen peliä piti tietysti kolata kenttä auki. Hiihtoa oli koulussa niin paljon, että jotkut varmaan saivat siitä tarpeekseen. Usein liikuntatunneilla kävimme laskemassa hurjan isoa mäkeä parin kilometrin päässä Kökkölänvaaralla. Mäen monttuja ja kumpareita tampattiin suksilla tasaisemmiksi, mutta vain isot pojat uskalsivat laskea alas ylhäältä saakka. Kyllähän siellä monet kerrat pyllähdeltiin ja mentiin päistikkaa hankeen! Kesäkelillä pelasimme välitunnitkin nelimaalia, pesä- ja jalkapalloa sekä leikimme vinkkiä, kirkonrottaa, munitusta, peiliä. Kesälomalla pidimme ahkerasti olympialaisia. Opettajamme Markku Lassila ansaitsee suuret kiitokset liikunnan juurruttamisesta elämäämme!

Kirkolle kouluun mentiin Kiinan pikajunalla eli linja-autolla, joka tuli kaukaa Sotkamosta asti Mustavaaran perukan kautta. Yläkoulun meininki oli toisenlaista kuin meillä pikkukoululla. Siellä tytöt olivat erikseen liikuntatunneilla eikä oikein päästy pelaamaan täysillä. Sitten toisaalta meillä oli erikoisia yhteistunteja muiden luokka-asteiden kanssa eri aineissa. Ristijärven yläaste oli tuolloin jonkinlainen yhdysluokkien kokeilukoulu ja meidän piti täyttää pitkiä palautelomakkeita arvioidaksemme, miten kokeilu toimii.

Lääkintävoimistelijalinjan opintojen pohjalta fysioterapeutiksi

Ylioppilaaksi kirjoitin Linnan lukiosta. Asuin kouluviikon Kajaanissa ja tulin aina viikonlopuksi kotiin. Lukion jälkeen pääsin lääkintävoimistelijalinjalle Lahteen ja siellä kului 3,5 vuotta. Sitä kaupunkia en jäänyt kaipaamaan. Vasta 31 vuoden kuluttua, kun meillä oli kurssitapaaminen, kävin Lahdessa ensimmäisen kerran valmistumisen jälkeen.

Ensimmäinen varsinainen työpaikkani oli Oulussa, seuraava Limingassa. Oulussa asuin pari vuotta, kunnes palasin Ristijärvelle ja perustin toiminimiyrityksen fysioterapeuttina. Asiakkaina oli tuolloin vielä paljon sotiemme veteraaneja. Heidän kokemuksensa ja kertomuksensa olivat syvästi vaikuttavaa kuultavaa nuorelle tytönhupakolle. Toki veteraaniasia oli tullut tutuksi jo kotona, sillä isä ja setä olivat veteraaneja. Piirongin päältä katsoi myös toinen setäni, nuori 20-vuotias sotilas, joka jäi kaatuneena Kannakselle kadoksiin 65:ksi vuodeksi. Kotona miehet eivät juuri muistelleet noita aikoja, mutta töissä kuulemani vanhenevien miesten kertomukset avasivat erilailla näköalaa menneisiin tapahtumiin. Nyt he ovat vieneet tarinansa mennessään enkä minäkään niitä enää kaikkia muista. Onneksi Väisäsen Teuvo ja Pyykkösen Eero ovat haastatelleet veteraaneja heidän virkeinä vuosinaan ja tallentaneet muistelut jälkipolville.

Rakastuminen hillasuolla ja muutto Lappiin 

90-luvun alkupuolella rakastuin Mattiin Sodankylän hillasuolla ja muutin sinne. Lappilaiseksi solahdin vaivattomasti, olinhan kesien vaellusreissuilla jo tutustunut pohjoiseen ja ajatuksissani ollut jo menossa sinne töihin. Eikä ollut mikään huono reissu! Siellä perheeseen syntyi kaksi poikaa. Asuimme kirkonkylällä ja koimme vuosisadan pakkaset vuoden 1999 alussa. Kylmyyttä kesti viikon eivätkä miinuslukemat laskeneet 46 asteen paremmalle puolelle! 

Kainuun sijainti Suomen kartalla, vuodenajat ja kainuulainen mielenlaatu ovat parasta ihmiselle

Perheenä muutimme Ristijärvelle vuosituhannen vaihteessa. Kaipasimme pitempiä ja hyttysettömämpiä kesiä, isompia mustikoita, mäntymetsän tuoksuja ja lämpimämpiä vesiä. Aikoja ja ihmisiä Sodankylässä ajattelen lämmöllä, mutta kyllä Kainuun sijainti Suomen kartalla, vuodenajat ja kainuulainen mielenlaatu ovat parasta ihmiselle!

Jo ennen muuttoa päätimme ruveta kasvattamaan (Sanni Huuskon kanssa käytyjen keskustelujen tuloksena) valkosipulia luomuna kotitilallamme, jossa olivat valmiina pellot, koneet ja rakennukset. Parin vuoden kuluttua satoa oli jo niin paljon, että pystyimme toimittamaan valkosipuleita myyntiin S-ketjulle. Jos lajikkeena olisi jo tuolloin ollut nykyinen syksyllä istutettava talvivalkosipuli, ehkäpä vieläkin viljelisimme laajemmin, mutta kevätistutteisen sipulin kanssa viljely ei ollut kovin varmalla pohjalla. Nykyään meillä on talvivalkosipulia muutaman aarin harrasteviljelmänä.

Perheeseen syntyi 2000-luvun alussa kaksi poikaa lisää, ja vuonna 2007 aloitin jälleen fysioterapiayrittäjänä. Työtilani on edelleen Willa Wanhan alakerrassa. Pari vuotta sitten opiskelin audionomiksi eli kuulontutkijaksi ja minulla on audionomin vakituinen toimi Kainuun keskussairaalan kuuloasemalla. Olen kolme päivää viikossa kuulon kuntoutuksessa siellä ja kaksi päivää fysioterapeuttina Ristijärvellä.

Laulu on kulkenut aina matkassani pikkutytöstä lähtien

Tädillä oli hyvä lauluääni ja yhdessä me laulettiin, istuttiin vastakkain kiikkutuolissa ja laulettiin! Täti opetti kansanlaulut ja hengelliset laulut. Olin ehkä kuusivuotias, kun olin kirkossa äidin kanssa ja siellä isommat tytöt lauloivat äänissä urkuparvella. Ajattelin, että noin minäkin haluan laulaa! Pettymys ja kyynelten määrä oli suuri, kun äiti sanoi, että sinä olet liian pieni – ei pienille ole kuoroa. Kanttori Eero Mikkonen sitten perustikin muutaman vuoden päästä meille innokkaille alakoululaisille tyttökuoron, jossa lauloimme kaksiäänisesti. Yläkoululaisena olin satunnaisesti kirkkokuorossa ja tietenkin koulun kuoroissa mukana. Linnan lukion kuoroon halusin ja pääsin, mutta harjoitukset olivat aina perjantai-iltaisin ja enemmän halusin kotiin Ristijärvelle. Näin jälkeenpäin harmittaa, vähän. 

Opiskeluaikoina ja Sodankylässä ei ollut aikaa musiikille, mutta sitten taas Ristijärvelle muutettuamme Mikkosen Sirpa tuuppasi minut kansalaisopiston laulutunneille Kajaaniin. Opiston opettaja rohkaisi siitä musiikkiopiston puolelle. Sirpan mukana uskaltauduin myös Kaukametsän Kamarikuoroon, jota edelleen johtaa taitava pikkuserkkuni kanttori Juha Mikkonen. Sirpalle olen hyvin kiitollinen tarmokkaasta rohkaisusta laulun tielle! Nyt laulan sopraanoa eri kokoonpanoissa. Harjoitukset ja esiintymiset mahdutetaan kalenteriin, vaikka joskus tekee tiukkaa. 

Muita tärkeitä harrastuksia ovat liikunta ja leipominen. Eniten tykkään leipoa pullaa ja ruisleipää. Kaikki kiireet unohtuvat, kun upottaa kätensä taikinaan. Eikä haittaa, jos joskus ei onnistu ihan täydellisesti. Kuten eräs leipurimestari on sanonut, aina voi tehdä uuden taikinan! Yleensä leivästä unohtuvat suolat, kun intoilu on huipussaan.

Yhdistyksissä voi saada aikaan enemmän 

Toimin monissa yhdistyksissä enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Olen ollut myös kunnan luottamustoimissa, mikä oli todella antoisaa sekin, mutta käytännössä enemmän voi saada aikaan yhdistyksissä. Kunta tukeutuukin monissa asioissa yhdistysten elinvoimaan, vaikka vähäiseenkin. 

Minna Pyykkösen kanssa elvytimme Ristijärvi-seuran jälleen toimintaan vajaan kymmenen vuoden tyhjäkäynnin jälkeen vuonna 2017. Seura vaalii monin tavoin kotiseutuperinteitä ja hallinnoi Suojeluskunta-, Lotta- ja 50-luvun koululuokkanäyttelyä Katvelassa. Viime vuosien aikana olemme haastatelleet ikäihmisiä sota-ajan muistoihin ja evakkotarinoihin liittyen ja tallentaneet haastattelut. Olemme myös tehneet suositut kotiseuturetket Hiisijärvelle ja Seitenoikealle sekä järjestäneet hautausmaakierroksen, jolle on toivottu jatkoa.

Pietilän Annelin kanssa teemme viimeisiä palveluksia sotiemme veteraaninaisille, lotille ja pikkulotille laskemalla havuseppeleen heidän siunaustilaisuudessaan, jos se sopii myös omaisille. Tähän perinteeseen minut "määräsi" vuonna 2015 Ruusa Kemppainen, joka oli siihen asti hoitanut seppeleenlaskut Annelin kanssa. Ruusa soitti ja hyvin päättäväisesti ilmoitti siirtävänsä tämän tehtävän eteenpäin minulle. Vastustelustani ja epäröinnistäni huolimatta hän suorastaan komensi minut sovittamaan lottapukuaan Karirantaan. Ajattelin, että tämä komennus kyllä vesittyy, koska Ruusan puku ei kerta kaikkiaan mahtuisi päälleni. No, se mahtui. Oman puvun sain pari vuotta myöhemmin, kun Jorma Mikkonen lahjoitti edesmenneen äitinsä Hilman kaapista löytyneen lottapukukankaan minulle. Ruusan kaapista löytyivät kaavat lottapuvun tekoon ja äitini pukuompelijana loihti puvun, valkoisia kauluksia ja rannekkeita myöten ja reikäompeleet päälle! Puvun käytölle on tarkat säännöt, ja varsinaisten lottien poismenon myötä puvun käyttö loppunee lukuun ottamatta näytösluonteisia tilanteita.

Laskemme Pietilän Annelin kanssa seppelettä pikkulotta Ruusa Kemppaisen siunaustilaisuudessa. Kuvan on ottanut Ruusan poika Jussi Kemppainen.

Ristijärvi-Seura on julkaissut Ristaos-lehteä vuodesta 2017 lähtien ja se ilmestyy neljä kertaa vuodessa. (Ristaos on Kainuun murretta ja tarkoittaa tienristeystä.) Ristaos-lehti syntyi sekä kunnan tiedottamisen että ristijärveläisen elämänmenon kertomisen tarpeesta. Kunnan julkaisemaa Ristijärvi Tiedottaa -lehteä ei ollut enää ilmestynyt muutamaan vuoteen, vaikka ne olivat kovasti pidettyjä julkaisuja. Seura sai kunnalta ensimmäiseen lehteen avustuksen ja Oikarisen Olavin kanssa rupesimme kokeilemaan lehden tekoa. Sitten mukaan kutsuttiin Ranisen Pertti ja Mustosen Elsa. Osan jutuista teemme itse, mutta pääosa tulee lukijoilta ja kunnasta. Toimitus korjaa tekstejä tarvittaessa ja viimeistelee materiaalin taittoa varten. Lehden taiton hoitaa nykyään Puolanka-lehden Tuomo Seppänen. Toimitukselle voi lähettää lehteä varten omia mietteitään tai juttuja tapahtumista kuvineen osoitteeseen ristijarviseura@gmail.com.

Ristaos-lehden toimitus oikealta vasemmalle: Olavi Oikarinen, Minna-Liisa, Elsa Mustonen ja Pertti Raninen. Yllämme on Ristaos-lehden 5-vuotisen historian kunniaksi painatettu T-paita, jota on saatavana Katvelan myyntihyllyltä.